Elämäkertakirjallisuuden idea on saada oma toiminta jälkikäteen näyttämään siltä, kuin siinä olisi ollut jotain järkeäkin.

Tämä toisaalta ei suuresti poikkea vakavan historiantutkimuksen asetelmista, joissa menneisyyden jäljille esitetään kysymyksiä ja siksi saadaan vastauksia niihin eikä johonkin muuhun. Oma paraatiesimerkkini tästä on suomalaisen historiankirjoituksen suuri kysymys ”Miksi ja miten Suomesta tuli itsenäinen tasavalta ja miksi juuri silloin”, joka vähänkin osaamattomissa käsissä tuottaa historiaa, jossa kosmoksen perimmäinen tarkoitus oli, että Mannerheim johtaa Suomen puolustusta Tali-Ihantalassa.

Piti kuitenkin puhumani Sauli Niinistöstä, siunausta hänelle moninaisissa hankkeissaan. Johtajan (en ole Sale-fani, mutta onhan sillä johtamiskokemusta vaativista hommista) päällimmäinen ominaisuus on kyky toiminnallistaa pyrkimyksensä sen sijaan, että rupattelisi niistä.

Jokainen ymmärtänee, miten edellinen liittyy ensimmäiseen kappaleeseeni.