helmikuu 2005


Pysähdytään hetkeksi miettimään, miten iso osa maailman kaikesta sotilaskoulutuksesta on erilaisten remmien ja hihnojen avaamista ja sulkemista. Mikä kaikki täytyy kiinnittää mihin? Kuinka moni harjoitus alkaa sillä, että vermeen tai vempeleen palikat irrotetaan kuljetusvarmistuksesta? Mitä kaikkea pitää sotapojan kiinnittää itseensä päästäkseen metsään juoksemaan liian isoissa saappaissa?

Sitten mietitään varusmiestason varusteiden yleistä laatua. Kovin hyviä ne nimittäin eivät ole, missään (Suomessa on tehdas, joka tekee kengänpohjien välikartonkia; ne tietävät aina että kohta tulee sota, kun sinne ja sinne menee kakkoslaatua tonnitolkulla).

Näiltä pohjilta: ensi yönä, kun et saa unta, muista että parhaillaan miljoona kiinalaista varusmiestä tappelee huonosti suunnitellun, paskoista materiaaleista tehdyn soljen kanssa.

Mieti sitä.

Mainokset

(Minä en sitten tämän tarinan totuudellisuudesta vastaa, mutta näin tämän olen kuullut kerrottavan ja hullumpaakin on maailmassa sattunut.)

Olipa mies Suomesta, reppumatkalla jossain päin Afrikkaa. Mies juuttui peräkylillä jossain ottamaan ukkojen kanssa pontikkaa ja aika sujui rattoisasti, kunnes.

Ukot kävivät kovin vaivautuneiksi ja saivat lopulta kakaistua ulos että söör herra valkoinen söör, kun meillä on tässä maassa sota ja nyt ne on tulossa tuolta suunnasta polttamaan kylää, ja ottiatuota söör herra valkoinen söör, kun meillä on täällä kylässä tykki mutta me ei osata sillä ampua. Mahtaako söör herra valkoinen söör osata ampua tykillä?

Painuivat sitten porukalla ottamaan peliä esiin ja mies katseli että aina sitä nyt yhdestä tykistä laaki saadaan lähtemään. Vehje asemaan vaan ja koska tähtäinlaitteita ei ollut, mies rupesi koelaukauksilla valmistelemaan tulikuviota, vainolaisen tulosuuntahan tiedettiin.

Tulikuvio saatiin valmiiksi ja ponua kului, mutta lopulta näkyi myös pölypilvi ja sen nostattaja, teknikaaleilla kulkeva pyssymiesjoukko. Mies ajatteli että tänne ette muuten tule ja avasi tulen, mitä sitä muutakaan henkensä hädässä.

Luonnollisestikaan kylien polttaminen ei enää ole kivaa, jos ammutaan tykillä vastaan, joten vainolainen kääntyi niiltä sijoiltaan karkuun ja kylä pelastui. Pontikkaa otettiin lisää ja vierasta ylistettiin kovasti, kun meidän kylän pelasti ja kaikki ne olisivat muuten tappaneet.

Aikanaan matka jatkui eteenpäin, mutta tarinalla on jälkinäytös: vuosia myöhemmin sodassa voittajaksi selvisi osapuoli, jolle päähenkilömme oli perustanut tykistöaselajin. Hän sai Tukholmasta asianhoitajalta postia, että herra on nyt sitten meitin armeijan eversti ja tiettävästi vielä tänä päivänä hänelle tulee kerran kuussa everstin eläke, noin 40 USD:n shekki.

Sen pituinen se. Minä lähden kohta työhaastatteluun.

Kuvittele olevasi supertähti. Saatanan iso, oikein tosi iso. Stadion-luokkaa.

Mitä lukee riderissa? Mitä pitää olla pukuhuoneen puolella, että herra suurherra silkkipylly suostuu vetämään parit soinnut skebasta?

Itselleni tämän miettiminen on yllättävän vaikeaa, mutta jotain tulee mieleen:

  • tuoretta ruisleipää ja suolattua voita
  • amurinlohen mätiä (kuulostaa eksoottisemmalta kuin on, Venäjällä sitä myydään joka puodissa vihreissä peltipurkeissa)
  • paahtoleipää
  • pottu Kalashnikov-votkaa
  • karpalomehua
  • soodavettä
  • hunajamelonia
  • mangoa
  • ilmapistooli ja rata (näiden avulla keskitytään ennen keikkaa)
  • ihan vitusti kirkasvalolamppuja
  • seurallinen keskikokoinen koira

Pistäkää kiertämään.

Viitisen vuotta sitten minä ja muuan Launiala olimme tulossa riiuulta tuolta Uralin suunnalta, Izhevskistä tarkalleen. Misha-setä täytti silloin vuosia ja koko kaupunki oli koristettu oman kylän suuren pojan kuvilla. Romanin isoisä pelaa vanhan herran kanssa shakkia viikoittain, joten jonkinlaisen audienssin olisi varmaan saanut, mutta ei tullut ryhdyttyä. Kunnioitimme sentään herran elämäntyötä nauttimalla asiallisin määrin Kalashnikov-votkaa, jota parempaa en ihan äkkiä muista saaneeni (tosin Euroopan Unioni, joka katsoo hyväksi opettaa isäänsä naimaan, väittää että se ei muutaman lisätyn sokerigramman takia olisi votkaa ollenkaan, mutta mitä ne pellet siitä asiasta ymmärtää, kysyn vaan).

Olimme siis palaamassa riiuureissulta, minä ja mainittu Launiala. Ja mitä sitä pojat muutakaan, kun pikajuna Italmas lähtee liikkeelle kohti Moskovaa, kuin istumaan ravintolavaunuun. Siihen aikaan hinnat ravintolavaunuissa olivat vielä hyvin kohtuulliset, joten söimme ja joimme kaikessa rauhassa, pidemmän mukaan. Ja koska venäläisen täti-ihmisen maailmassa ei ole kauniimpaa harmonian hetkeä kuin katsella syöviä, juovia ja nauravia nuoria miehiä, saimme loistavan kohtelun emmekä pihistelleet tipissä kun lasku lopulta tuli.

Vetäydyimme levolle, mutta muutaman tunnin unen jälkeen alkoi nälkä taas kummasti kaihertaa ja päätimme uudemman kerran poiketa ravintolavaunuun nauttimaan iltapalaa. Tilasimme mitä tilasimme ja ruokia pöytään kantaessaan täti tarjoilija paljasti meille jotain: samassa junassa on itse Mihail Kalashnikov!

Pakko myöntää, että innostuin uutisesta aika lailla. Kun tarjoilija vielä kertoi vaunun ja osaston, totesin että pakkohan sinne on mennä koputtelemaan oven taakse ja kysyä saako herralle tarjota konjakit ravintolavaunussa. Menimme siis, koputimme ja odotimme. Ovi ei auennut. Ehkä vanha herra nukkui, ehkä ei vain viitsinyt avata ovea.

Mutta näin lähelle Mihail Kalashnikovia olen päässyt.

Tällaista voi sattua pikajuna Italmasissa venäläisinä öinä, kun keskisen Venäjän hyvin alkanut kevät on saanut hetkeksi väistyä jostain Kamshatkalta puhaltavan hyytävän tuulen alta.

Aion muuten ostaa itselleni pienen söpöläisen, sieltä se sivun ylin.

Otetaan pussi pakastepelmeneitä ja keitetään ne. Silputaan pieni sipuli hyvin pieneksi silpuksi. Ruskistetaan sipulisilppu ja otetaan se pannulta pois. Paistetaan pelmenit joka kyljeltään rapeiksi. Otetana purkki smetanaa ja sekoitetaan siihen tippa sinappia. Heitetään sipulisilppu ja smetana pannulle.

On hyvää.

Nykyisin siitä käytetään toista sanaa. Juhanahelmenkalastajaksi se on verkostoitumista, mikä on lattea ja kuvausvoimaltaan heikko ilmaisu asialle.

Nimittäin rauhaan jätettynä ihmisyhteisöt pyrkivät ajautumaan kohti erästä aivan tiettyä organisaatiomallia, tietääkseni aina ja kaikkialla.

Tämän organisaatiomallin keskeinen sisältö on henkilö- ja ryhmäkohtainen lojaalisuus. Siitä seuraa palvelusten, vastapalvelusten, kostojen ja kertautuvien kostojen, lahjojen ja vastalahjojen, sukulaisuuksien ja lankouksien, patriarkkojen ja perintöjen legitiimiksi koettu koodisto, hobittien tapaan ilmaistuna Vanhat ja Oikeat Säännöt.

Organisaatiomalli on nimeltään Cosa Nostra.

Vahvan valtion oloissa, kuten nykyisessä Suomessa, Cosa Nostra säätelee vain maankäyttösopimuksia, Suomen liittymistä Natoon, puolueiden presidenttiehdokkaiden valintaa, investointipäätöksiä, varuskuntien lakkauttamisia, yksityisten yritysten rekrytointia, yliopistojen virantäyttöä, taiteilija-apurahoja ja sitä, kenellä on mahdollisuus naida rahaa (vain muutamia esimerkkejä antaakseni).

Heikon valtion oloissa, kuten menneessä ja ilmeisesti nykyisessäkin Sisiliassa, Cosa Nostra säätelee lisäksi voimankäyttövaltuuksia ja veronkanto-oikeutta.

Mikä onkin oiva osoitus siitä, mitkä valtiovallan todelliset intressit ovat.

Kuten tiedätte, tai ette tiedä, Marinmaalla palavat kirjapainot, kansallisia poliitikkoja piestään eikä syyllisiä löydy, sanomalehtiä ja teattereita lakkautetaan ynnä muuta ynnä muuta.

Näyttää siltä, että nykyinen tsaari valmistelee aitoa lopullista ratkaisua suomalaisugrilaisten kansojen päänmenoksi. Luvassa ei ole fyysistä tappamista vaan totaalinen sulauttaminen venäläisiin ja venäläisyyteen. Mari-El on koelaboratorio, jossa katsotaan mitä voi tehdä ja mitä ei ja miten mikäkin toimii.

Ole ystävällinen ja käy allekirjoittamassa vetoomus, pääset nimekkääseen seuraan.

Lisäys iltapäivällä: jos uskot että asia on hyvä, linkitä vetoomus blogiisi. Nimiä tarvitaan ja sanaa pitää levittää. Ihan jo siksikin, että meidän Vasili (kerron toiste) on ankara aktivisti enkä tahtoisi kuulla, että se on kadonnut tai ihan vaan muuten vaan jäänyt auton alle.

Seuraava sivu »