huhtikuu 2006


Tallinnan Jaama turg on hurja paikka. Heti aseman takana on tori, joka ei, paitsi kulkukoirien puuttumista, eroa millään tavalla sadoista ja tuhansista satoja ja tuhansia kilometrejä idempänä. Kontrasti viiden minuutin kävelyn päässä olevaan turistikuntoon pulerattuun vanhaan kaupunkiin on kirkuva. Viron sanaa ei kuule, känniläisiä riittää, hiki haisee, kulkuväylät ovat ahtaita ja muutenkin koko Euroopan Unioni on vain kaukainen sana, jotain ilman käytännön merkitystä. Nämä ihmiset eivät ole päässeet muutokseen mukaan ja tuskin haluavatkaan.

Tulee olo, että koko tori aseman vieressä on vain odottamassa päivää, jolloin viimeinen juna Venäjälle lähtee. Silloin se rullataan kokoon ja kuljetetaan sellaisenaan, mummoineen ja kalastusvehkeineen, jonnekin kauas itään.

Mainokset

Minähän olen jossain määrin fiksoitunut toiseen maailmansotaan, enkä liene ainoa suomalaisäijä, jota sama vaivaa.

Vastaan tuli yksinkertainen simppeli tarinan sirpale, villi ja koskettava.

Katsoin elokuvan A bridge too far. Lisälevyllä vanhat ukot muistelevat Operaatio Kauppapuutarhaa ja osaansa siinä ja ukoista eräs kertoi, että melkein ennen kuin oltiin ehditty maahan asti Arnhemissa, puolen Hollannin tytöt juoksivat paikalle dyykkaamaan laskuvarjosilkkiä.

Tämä on oikeasti aika hurja detalji.

Olihan se tietysti tytöiltä melko hyvä arvaus, että sieltä tulee enemmän tai vähemmän liittoutuneita, mutta toisaalta jokainen ymmärtää ison maahanlaskuoperaation miesten olevan hermona ja liipasin herkällä, eikä mitään takeita ole etteikö sotapoika ihan vain kylmästi raiskaisi naista, johon käsiksi pääsee. Ja vaikka hollantilaiset ehkä saattoivatkin luottaa liittoutuneisiin, oli päivän selvää, että kunhan saksalainen saa pelinsä kuntoon, rautaa alkaa sataa maahanlaskujoukkojen niskaan, eikä silloin tahdo olla paikalla.

Yhdestäkin laskuvarjosta kuitenkin tekee aika monta puseroa ja alushametta ja syksyllä -44 saattoi hyvinkin olla kulunut viisi vuotta siitä, kun Hollannissa kukaan oli saanut ainuttakaan uutta, vain itselle tehtyä vaatekappaletta, silkkisestä puhumattakaan.

Ja ennen kaikkea miehitys lienee opettanut tytöt aina välillä katsomaan pyssyä piippuunkin, jos ylipäätään aikoo saada ruokaa pöytään.

Ile väärää hässimässä:
missä häärää veli?

Ilmoittauduin kesäyliopistoon tänään kolmelle kurssille.

Sain kursseista ilmoittautumiskoodit, joiden yhteispituus on 45 numeroa.

Melko hurjaa, kun koko universumissa lienee atomejakaan vain noin 1066. Vielä jos ilmoittautuisin parille kurssille, saisin joka atomille oman tunnistenumeron ja jäisi lukuja ylikin.

Kävin katsomassa seventies-retroa.

Huomasin sen taas: minä pelkään 1900-lukua, oikein pelkäämällä pelkään.

Ennen kaikkea pelkään paraatia pitäviä teini-ikäisiä. Kaikki 1900-luvun hirveydet, joita riitti, alkoivat sillä, että teinit pitivät paraatia. Vallankumoukset, sodat, joukkomurhat, kaikki.

Uusi, kyyninen maailma on parempi kuin se vanha, idealistinen.

Pari sanaa vanhan ammattini tiimoilta.

Perinteisestihän luovat ovat aina olleet sitä mieltä, että mediatoimiston ämmät pitäisi ampua, ja uskokaa pois, meillä on syymme.

Dagmarin gängi ilmeisesti omasta mielestään pistää paremmaksi. Minun silmääni siellä esitellään sirkustemppuja, ei luovia ratkaisuja.

Olen vanha. Tai siis aikuinen. Tai siis en enää nuori.

Joka tapauksessa se on virallista, tällä päivämäärällä.

Tänään roudasin talvivaatematkalaukkuja kellarista ja kiskaisin isointa selkä kiertyneessä asennossa vähän reippaammin. Tuloksena lihakseen sattui ja jouduin venyttelemään sitä.

Tämä on elämäni ensimmäinen kerta, kun minkään nostaminen, vetäminen, kantaminen tai muukaan siirtäminen sattuu selkään millään tavalla.

Lienee siis syytä ruveta raivopäisesti kuntoilemaan ja vahtimaan ruokavaliotaan, jotta vähät, ah niin vähät, jäljellä olevat vuodet tuntuisivat pidemmiltä.

Sekä tietysti on syytä nussia paljon, kun vielä ehtii.

Seuraava sivu »