Tämän postauksen otsikko voisi yhtä hyvin, paremminkin, olla ”Lennart Meri: Hopeanvalkea”, ellen olisi jo käyttänyt sitä aiemmin sietämättömiin pikkunäppäryyksiin.

Pyhinä kas on ollut aikaa lukea ja jotain aukeni lukiessa.

Olen aina, näin kai voi sanoa, ja kun luette eteenpäin, jaatte epätietoisuuteni senkin sanan merkityksestä, ihmetellyt mikä minua oikeastaan koskettaa, kun Viron rannikko piirtyy sumusta esiin.

Nyt sen tiedän: kun Viron rannikko piirtyy esiin, minä muistan. Muistan, että tätä merta on seilattu ennenkin ja näitä rantoja ovat katselleet muutkin.

Lahtien mies minussa kuiskii jotain, jostain. Kaukaa.

————-

Kailbroiva kysymys: hakkaisitko ikänsä päähän tulleesta veneestä polttopuita?

Advertisements