Tänään rupattelemme naisena olemisesta. Ponnahduslautana toimii teksti, jossa taiteilijatar Rakel Liekki kolumnoi aina niin kiinnostavasta aiheesta, omista pimppikarvoistaan.

En tiedä olenko oikeassa vai väärässä, mutta sangen usein on tullut sellainen olo, että naisten keskinäisessä viestinnässä lipsahdetaan ilkeyden puolelle usein ja vaivatta. Kenties tämä on näköharha ja miehet ovat´yhtä ilkeitä, mutta kenties ei, en osaa sanoa.

Nimittäin jos Rakel Liekki oikeasti olisi sitä mieltä, että minua kummastuttaa näissä karvasodissa se, että miksi ihmeessä jotkut ovat kiinnostuneita toisten ihmisten karvaisuudesta tai karvattomuudesta. Miksi minun karvattomuuteni nyppii ulkopuolisia? Tai miksi minun pitäisi tuohtua jonkun toisen pehkosta? Hittoako kenenkään karvoitus muille kuuluu?

… hän ei oikeasti jatkaisi sanomalla tuntemattomilla ihmisillä saa pyllykarvat roikkua vaikka polvissa saakka ja kasvaa rekkamiehen pastilleja. Harva kun esiintyy alaosattomissa julkisesti, joten sinänsä pitäisi olla aivan sama asuuko pöksyissä karvainen marsu vai onko siellä kiitorata pienkoneille, vaan puhuisi ihan toiseen sävyyn.

Sitten toinen juttu.

Missä vaiheessa maailma muuttui niin, että häpykarvoituksesta tuli arkinen ja säädyllinen keskustelunaihe? Vallan tolkun tytöt jauhavat jos jossakin keskustelupalstalla ja kommenttilaatikossa siitä, miten parturoivat, vahaavat, nyppivät ja muotoilevat yksityisiä paikkojaan, eikä kukaan pidä sitä kummallisena. Jopa blogistanian tytöistä tiedän muutamasta millaista mallia he suosivat, ja oikeastaan se on aika kummallista. Ihan aidon oikeasti minulla (ja koko muulla internetillä) ei pitäisi olla mitään asiaa puolituntemattomien friidujen pöksyihin.

Onko naisena oleminen vain kertakaikkiaan niin paljon miehenä olemista ruumiillisempaa hommaa, että noistakin tekee mieli rupatella, vai mistä tässä kaikessa on kyse?

Mainokset