Koska fiksut, sanavalmiit ja muutenkin hurmaavat daamimme eivät vielä ole ehtineet paikalle huomauttamaan asiasta, jatkan itse pari sanaa Terho Pursiaisen alempana linkitetystä kornista postauksesta ja omasta reaktiostani siihen.

Nimittäin tässä on kyseessä täydellinen mallikappale siitä, kun minä sanon, että feminismissä sangen usein ei ylipäätään ole kyse kaksisukupuolisesta ihmiskunnasta, puhumattakaan että miehistä tai miesten tekemisistä, vaan homma on puhtaasti naisten itsensä päänsisäinen tai jäsentenvälinen skaba jostain, milloin mistäkin.

Toki Pursiaisen alkutekstissä käytettiin monta kertaa sanaa ”naiset” ja niin tein myös minä, mutta kun luette uudemman kerran, teidän pitäisi huomata että naiset eivät ole kummassakaan tekstissä läsnä. Heidän tehtävänsä on olla välineitä, pallo jolla Pursiainen ja Kohtaus pelaavat peliä, jonka panoksena on oikeus määritellä, mitä miehenä oleminen on ja mitä siitä pitäisi tulla.

Ehkä merkittävin ero feminismiin on teoreettisen pohjan ohuus. Pursiainen vähän heittää jotain Pareto-optimia ja minä en sitäkään, kun feministit, joilla on ollut pidempi aika sotia sotiaan, yleensä ovat kehittäneet itselleen varsin raskaan akateemisen tykistön. Tämä ei kuitenkaan muuta itse asiaa miksikään.

Advertisements