syyskuu 2009


Mikä sitten kestikin, sain vasta eilen katsottua elokuvan Tali-Ihantala 1944.

Pidin kovasti.

Normaalistihan sotaelokuva genrenä tarkastelee ihmisiä paineen alla ja toimii sen varassa, että kenet tahansa voi koska tahansa poistaa tarinasta, mutta tässä levarissa draama oli otettu esiin sodasta itsestään, ei sitä käyvistä miehistä.  Pidin myös efektien eleettömyydestä, johtui se sitten harkinnasta tai vähistä resursseista.

Yhdellä katsomisella tämä on hyvin lähellä lopullista sotaleffaa.

Kävin katsomassa tämän.

Heittäkääpä lonkalta mitä lajityyppiä Ingmar-setä edustaa. Ihan vapaasti vain.

Minä kerron. Ingmar-setä tekee soapia, ihan yksi yhteen soapia. Ainoa ero on, että tämä on tiivistettyä ja tutumpi saippua kestää, kestää ja kestää.

Jokainen ymmärtää kuinka helvetin paljon kassaneiti rakastaa kysyä asiakkaalta toisensa jälkeen onko plussakorttia.

Sama toimii toisinkin päin. En usko että Cellan kokki koskaan lakkaa kysymästä annosta pöytään tuodessa ”Tännekö tuli kesäkeitto”.

Sinäkin olet joskus katsellut ja ihmetellyt kikattavaa, lespaavaa ja rannetta viskaavaa söpöhomppelia. Miksi ihmeessä ne tekevät noin?

Muuan alan mies selitti tämän kerran minulle, ja nyt tulee viisautta. Kun seuraavan kerran mielesi tekee hämmästellä asiaa, hämmästele ihmeessä mutta hämmästele kunnioituksella, sillä näet kauemmas kuin uskot.

Ranskan hovin tavat ovat kulkeutuneet kulttuurihomojatkumoa pitkin nykyaikaan ja matkalla menettäneet ritualisoitua hienostuneisuuttaan. Kun seuraava pikku homopoika sanoo sinulle kimeällä äänellä ”Siis voi ei!” ja heilauttaa rannettaan kuin tahtoisi huiskaista sinua nenäliinalla, muista että Aurinkokuningas se siinä heiluu.