Aloitetaan hyvillä uutisilla.

Teatterissa on päästy pienen tauon jälkeen tilanteeseen, jossa nuorella polvella on ainekset kunnon kapinaan establishmenttia vastaan. Näin tulee ollakin.

Kävin katsomassa tämän.

En oikein tunnista näkemääni ylle linkitetystä. Kuten toisaalla sanoin, vastaavia nähtiin runsain mitoin teatterikerhoissa, taidelukioissa ja harrastajanäyttämöillä jo 20 vuotta sitten ja nähtävästi silloiset taideteinit ovat pysyneet uskollisina nuoruutensa ihanteille.

En aio käydä tarkemmin kritisoimaan näkemääni näytelmää, koska en nähnyt siinä mitään omaperäistä, ainoastaan erään tyylilajin puhtaan edustajan. Tyylilaji tunnettiin ennen nimellä horkkateatteri.

Horkkateatterissa genrenä on muutama mielenkiintoinen piirre, jotka nähdäkseni pakottavat jokaisesta näytelmästä suunnilleen saman teoksen esiin.

Ensinnäkin horkkateatteri muistuttaa pikemminkin musikaalia kuin perinteistä puheteatteria. Esitystä jäsentävät pitkät ja paneutuvat tunteen esittelyt, ei tarina eikä, paremman sanan puutteessa, dramaturgia. Siinä missä musikaalissa täräytetään tiskiin biisi siitä, että ra-ra-ra-rakastan si-si-si-nua, horkkanäyttämöllä muristaan, täristään ja ryömitään viisi minuuttia ja sitten jatketaan tarinaa.

Toinen ja tärkeämpi tyylilajin piirre on positiivisen rekisterin täydellinen puuttuminen. Koko laji ei yksinkertaisesti lainkaan pysty käsittelemään eikä esittämään mitään mukavaa ja onnistunutta, vaan mistä tahansa aiheesta joudutaan kaivamaan esiin sen ankea, sekoileva ja hulluna kuolaava aspekti. Tätä on tapana kutsua sellaisilla sanoilla kuin aitous, koskettavuus ja tinkimättömyys.

Lisäksi, syistä joita en täysin ymmärrä, jokaisessa horkkanäytelmässä pitää stagelle saada a)tissit ja b)miehen perse, ja lopussa joku tapetaan, kunhan on ensin leikitty ulosteilla.

Meneehän se niinkin.

Mainokset