tammikuu 2010


Pieni ankanpoikanen

kapakassa ryyppää

ankanpoikanen

vonkaa töyhtöhyyppää

se vonkaa ja vonkaa ja viimeinkin

ankka pääsee töyhtöhyypän pöksyihin

———————————————————————————-

Pieni ankanpoikanen

kosii töyhtöhyyppää

pakit saatuaan

kiroilee ja ryyppää

se noituu sen alimpaan helvettiin

ja lähtee sitten humalassa bordelliin

Kuten kaikki tiedämme, Suomi ja Helsinki eivät tule kovin hyvin toimeen.

Juoksuta itse historia vuodesta 1946 (kun kävi kunnolla ilmi, että helvetin iso osa sotamiehistä ei tahtonutkaan palata takaisin usvaböndelle ja silmän alle) tähän päivään, niin voimme jatkaa.

Maalaisuuteen on aina kuulunut tietty normatiivisuus. Nyttemmin maalaiset ovat vähän hukassa kun pastori, apteekkari ja opettaja eivät enää kerrokaan niille miten pitää elää. Niille käy sama kuin kouluttamattomalle koiralle.

Onneksi suuri osa maalaisista on jo luopunut maalaisuudestaan ja korkeintaan hehkuttaa kadonnutta kultamaata sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla kuten diasporassa on tapana tehdä.

Ensinnäkin sota nimenomaan ei ole päättynyt ja sikäli ei ole mitään syytä palata Pariisiin.

Toiseksi huomaan vaihtaneeni raskaat saappaani kevyisiin tossuihin.

Oletan, että maailman kaikista ihmisistä oikeastaan vain ex-vaimoni ymmärtää mitä edellä sanottiin.

Jos osaisi ja viitsisi, sitä voisi koodata skypeen pienen lisäpalikan, jolla simuloitaisiin avaruusmatkailua.

Käyttöliittymähän voisi olla miten fantsu ja graafinen tahansa, mutta perusidea on lisätä keskusteluun viivettä sen mukaan käydäänkö puhelu Kuuhun, Marsiin vai Venukseen.

Ensinnäkin tämä olisi vitsinä hauska. Toiseksi vehkeellä olisi suurta käyttöarvoa riidellessä puolison kanssa, eikä vain siksi, että viive tulee sellaisessa tilanteessa tarpeeseen vaan myös siksi, että voisi todella osoittaa miten kaukana tällä hetkellä sinusta olen.

Solidaarisuus ja lojaalius ovat toistensa vastakohtia.

Jäljelle jäi kaksi lajityyppiä, dishuman interest ja human disinterest.