Tämäkin on niitä juttuja, joiden suhteen en ole ihan varma mistä postaus kertoo.

Periaatteessa voisin aloittaa joko maantieteestä tai lokaatiosta, mutta yhtä hyvin luvassa voisi olla juttua aikuisen pojan ja isän suhteesta, ja jos teistä on lukemaan, saatte kyllä senkin puolen irti, kunhan päästään pidemmälle, ja tietysti puhe on myös lempiteemastani heteroseksuaalisesta rakkaudesta ja sen eri aspekteista.

Mutta siis Lohjanharjulla siinä vanhaa Turuntietä Helsingistä tullessa heti ennen kivisiltaa on huoltoasema ja huoltoasemalla kahvila. Kahvila myy erinomaisia ohukaisia ja ne yhdessä paikan päällä paistettujen lihapiirakoiden kanssa pitävät yrittäjän pullassa.

Mitä lienenkin ollut menossa faijan kanssa askartelemaan, jotain miesasioita, pysähdyimme aamupalalle tämän huoltamon kahvilaan ja kahvilan bööna yritti myydä meille jotain muuta kuin lättyjä. Kerroin tytölle että olemme tulleet nimenomaan hänen uudenmaankuulujen ohukaistensa perässä paikalle, joten tänään ei muista itemeistä synny kauppaa, paitsi kahvia tietysti viereen. Sain kommentista palkaksi säihkyvän hymyn ja hän lähti kassan taakse odottamaan ostoksiamme.

Omasta mielestäni ymmärsin, että kahvilan typyn työvuorot koostuvat siitä, että koko läntisen Uudenmaan haalarimiehet, ikähaarukka omasta isästä sulhokelpoisten kautta omaan pikkuveljeen, juoksevat kilvan laukomassa kohteliaisuuksiaan, vinkkailemassa silmää, kerjäämässä hymyjä vitseillä ja kiittelemässä tarjoomuksista.

Nythän on niin, että kaikessa kirjoittamisessa on kyse toisaalta siitä, mikä tulee ensin ja mikä sitten, mutta toisaalta myös siitä, onko mitään sanottavaa ollenkaan ja se taas  riippuu  havaintokyvystä.

Ei voi olla huono duuni sillä tsubulla ja joskin asiasta kertovasta tekstistä taisi tulla sekava ja kummallinen, syytön minä lopulta siihen olen. Näin minkä näin ja nyt tekin näette saman, ja piste puuttuu lopusta tarkoituksella

Advertisements