Suuri, hyvin suuri zen-päällikkö kertoo tuolla juttujaan.

Huomiotani kiinnitti erityisesti ajatus lapsen ja pallon zenistä: lapsen koko huomio on jakamatta kiinnittynyt palloon ja vain palloon ja tämä on zen. Kuten arvaatte, tästä nousi jonkinlainen ajatus, tarkemmin sanottuna kauniiden esineiden himon apologia.

Uskokaa pois, kauniiden esineiden himossa on zeninsä. Itse ainakin olen sen verran betoniporsas, että en oikeastaan jaksa ajatella kovin syntyjä syviä ja olen myös varsin levoton ja vähintäänkin slightly out of focus, jos nyt joku tunnistaa intertekstuaalisuuden, joten en myöskään innostu muodollisista harjoitteista, niin hyvin kuin tiedänkin että ne olisivat ainoa oikea tie tuloksiin.

Toisaalta pieni vihreälasinen virolainen kalavatini tai sudanilainen hiekkakivinen pikku virtaheponi onnistuvat molemmat lumoamaan ja vangitsemaan minut kerta toisensa jälkeen. Ne ovat kauniita ja nautin sekä niiden katsomisesta että koskemisesta ja olen onnellinen omistaessani ne.

Olen varma, että kummankin  (ja parin muunkin esineen) kanssa olen kerran-pari onnistunut lyhyen ohikiitävän hetken ajan fokusoimaan huomioni kokonaan.

Mainokset