Nyt, kun vahvistamattomien tietojen mukaan ensi viikolla Helsinkiin on luvassa pakkasta 24 astetta, kerron teille parhaan tietämäni jutun pohjoisen ja etelän erosta.

Menemme Moskovaan, Komsomolskajan asemakompleksiin. Komsomolskaja koostuu kolmesta rautatieasemasta, monen linjan metroasemasolmusta  ja laskemattomasta määrästä kävelytunnelikilometrejä.

Yöjuna Suomesta saapuu Leningradin asemalle (kyllä, se on edelleen sen niminen), joka on hirvittävän pohjoinen paikka. Valo on kirkas, kaiku on kirkas, hajumaisema hillitty, selkeä ja kuulas. Leningradin asemalla kulkee liinatukkaisten isän ja äidin ja kahden liinatukkaisen lapsen perheitä, joissa isä kantaa pakaaseja ja äiti taluttaa lapsia. Kukaan ei huuda, kukaan ei juokse, jokainen näyttää tietävän mitä on tekemässä  ja minne menossa.

Koska olemme seuraavaksi jatkamassa Uralille, hankkiudumme Kazanin asemalle. Sinne mennään tunneliverkoston kautta ja vaikka olen tehnyt siirtymän monesti, en vielä kertaakaan ole onnistunut tekemään sitä samaa reittiä kahdesti. Siirtymä tuntuu siirtymältä; joissain tunneleissa haisee kusi, jotkin ovat kioskeja täynnä, osa on tyhjiä. Koukkaamme alimaailman kautta ollaksemme varmoja siitä, että nyt on siirrytty jostain jonnekin.

Nousemme Kazanin asemalle ja etelään. Arkkitehtuuri on tummaa ja kiemuraista, valo on hämärämpi. Kaiku on suttuinen, hajumaisema kaoottinen. Nyssykkäkasan päällä istuu sitä vahtimaan jätetty mummo ja reippaat pikimustakiharaiset lapset juoksevat ympärillä. Kultahampaiset miehet seisoskelevat ryhmissä  ja pohjoiseen silmään koko paikka näyttää täydeltä avohärdelliltä.

Siirtymän nopeuden ja suoraviivaisuuden vuoksi ymmärtää myös,miksi eteläiset pitävät meitä olmeina. Menkää itse katsomaan jos tahdotte ymmärtää.

Pohjoinen on oikeasti pohjoinen ja etelä on etelä. Niin paljon kuin vihaankin isänmaani ilmastoa, sydämeni on pohjoinen sydän ja rehellisenä miehenä joudun myöntämään rakastavani sitä jokapäiväistä kuolemanvaaraa, jonka pohjoisen talvi meille tarjoilee.

Mainokset