Olen aina välillä ihmetellyt, myös ääneen, mistä tässä blogissa on kyse. Nyt olen sen tajunnut.

Tämä blogi on esseistiikkaa, joskin laiskana heppuna jätän esseistäni tarpeettomuudet pois ja luotan siihen, että osaatte itse täyttää aukkopaikat.

Esimerkiksi tässä kohtaa esseetä kuuluu esitellä joku vähemmän tunnettu ajattelija, mieluiten ranskalainen, ja kertoa hänestä pari anekdoottia, sekä ilmoittaa minkä aasinsillan kautta johduin pohtimaan hänen mielenkiintoista näkemystään kaupungin ja maaseudun eroista.

Kun edelliseen on käytetty muutama sivu, siirrytään esittelemään kotimaista kuppafilmiä lukuisine lonkeroineen ja kummastelemaan sitä, kuinka negatiivisena kaupunkilaisuus on Suomessa perinteisesti esitetty, vaikka ainoa tarkoitus on sanoa, että en tunnista kotikaupunkiani landepaukkujen puheista ollenkaan.

Nyt olen kuitenkin tänään ymmärtänyt, että Helsinki todellakin on paikka, jossa tönitään ja sanotaan rumasti, ihan oikeasti on, vaikka ei sinulle ja minulle. Kysymys on siitä, että tyypit, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole nähneet livenä enempää kuin kolme ihmistä kerralla, jäävät kädettämään ja spedeilemään paikkoihin kuten liukuportaiden pää, kaupan kassan pakkauspää ja bussin käytävä.

Siitä ihan 0ikeasti tulee sanomista ja parempi olisi lantavarpaiden jäädä kotiinsa kuuntelemaan Kirkaa, ja oikea esseisti olisi käyttänyt tämän sanomiseen 14 sivua, kun taas minä tavallisesti olisin selvinnyt kahdella – kolmella rivillä.

Sellaista se on. Hui hai.

Advertisements