kesäkuu 2011


Elämäkertakirjallisuuden idea on saada oma toiminta jälkikäteen näyttämään siltä, kuin siinä olisi ollut jotain järkeäkin.

Tämä toisaalta ei suuresti poikkea vakavan historiantutkimuksen asetelmista, joissa menneisyyden jäljille esitetään kysymyksiä ja siksi saadaan vastauksia niihin eikä johonkin muuhun. Oma paraatiesimerkkini tästä on suomalaisen historiankirjoituksen suuri kysymys ”Miksi ja miten Suomesta tuli itsenäinen tasavalta ja miksi juuri silloin”, joka vähänkin osaamattomissa käsissä tuottaa historiaa, jossa kosmoksen perimmäinen tarkoitus oli, että Mannerheim johtaa Suomen puolustusta Tali-Ihantalassa.

Piti kuitenkin puhumani Sauli Niinistöstä, siunausta hänelle moninaisissa hankkeissaan. Johtajan (en ole Sale-fani, mutta onhan sillä johtamiskokemusta vaativista hommista) päällimmäinen ominaisuus on kyky toiminnallistaa pyrkimyksensä sen sijaan, että rupattelisi niistä.

Jokainen ymmärtänee, miten edellinen liittyy ensimmäiseen kappaleeseeni.

Mainokset

Kontrafaktuaalinen historia on hauska harrastus, joskin moraalisesti epäilyttävä, mutta kenenkään pahojen tekojen puolusteluksi siitä ei ole. Jos niitä tahdotaan puolustella, mikä sallittakoon, se pitää tehdä aikakauden lähtökohdista käsin.

Nykyisin vankilat, mielisairaalat ja armeija ovat asiallisia ja suhteellisen rentoja paikkoja, joissa vallitsee järjestäytynyt ilmapiiri ja joista suuremmat väärinkäytökset on kutakuinkin kitketty pois. Näiden piiriin joutuessaan ihminen voi olla sangen varma, että ei joudu mielivallan uhriksi.

Toisaalta työpaikoilla tapahtuu mitä hurjimpia.

Suhteellisen suuren suomimiesryhmän lailla katselen mielelläni sotaelokuvia.

Sotaelokuvan realismi on oikeasti hyvin monimutkainen juttu. Taistelun tuntu ei liene jäljennettävissä kankaalle vaikka kuvauksissa ammuttaisiin kovilla (Iti i Smotri) ja ainakin itseltäni on vielä näkemättä se leffa, jossa todenteolla enimmäkseen venttailtaisiin ja aina välillä tulee saatananmoinen kaaos eikä mikään varsinaisesti sen enempää ala, lopu kuin kehitykään.

Tahdon tässä vaiheessa verrata kahta Normandian maininnoususta kertovaa suurteosta. Toinen on Sotamies Ryanin aloittava lyhytelokuva, joka lienee komeinta koskaan tehtyä taistelukuvausta, mutta toinen on yllätysveto, The Longest Day / Atlantin valli murtuu.

Taidan pokerina väittää jälkimmäistä realistisemmaksi syistä, jotka jo ylempänä avasin. Se elokuva tehtiin sodannähneeseen maailmaan ja sen yleisö oli itse pelännyt henkensä edestä ja yrittänyt niistä nirriä naapurilta tai odotellut sydän kurkussa kotona postia. Jälkikäteenhän se näyttää toopelta kaikkine John Wayneineen, mutta mepä emme enää osaakaan katsoa sitä siten, kuin se tehtiin. Samasta syystä ensimmäinen Tuntematon hakkaa kakkosen 6-0, vaikka kolmashan siitäkin pitää vielä jonain päivänä tehdä.