Suhteellisen suuren suomimiesryhmän lailla katselen mielelläni sotaelokuvia.

Sotaelokuvan realismi on oikeasti hyvin monimutkainen juttu. Taistelun tuntu ei liene jäljennettävissä kankaalle vaikka kuvauksissa ammuttaisiin kovilla (Iti i Smotri) ja ainakin itseltäni on vielä näkemättä se leffa, jossa todenteolla enimmäkseen venttailtaisiin ja aina välillä tulee saatananmoinen kaaos eikä mikään varsinaisesti sen enempää ala, lopu kuin kehitykään.

Tahdon tässä vaiheessa verrata kahta Normandian maininnoususta kertovaa suurteosta. Toinen on Sotamies Ryanin aloittava lyhytelokuva, joka lienee komeinta koskaan tehtyä taistelukuvausta, mutta toinen on yllätysveto, The Longest Day / Atlantin valli murtuu.

Taidan pokerina väittää jälkimmäistä realistisemmaksi syistä, jotka jo ylempänä avasin. Se elokuva tehtiin sodannähneeseen maailmaan ja sen yleisö oli itse pelännyt henkensä edestä ja yrittänyt niistä nirriä naapurilta tai odotellut sydän kurkussa kotona postia. Jälkikäteenhän se näyttää toopelta kaikkine John Wayneineen, mutta mepä emme enää osaakaan katsoa sitä siten, kuin se tehtiin. Samasta syystä ensimmäinen Tuntematon hakkaa kakkosen 6-0, vaikka kolmashan siitäkin pitää vielä jonain päivänä tehdä.

Mainokset