Farkut, siniset, luultavasti Dressmania. Paita, harmaata ruutukuosia, vanha. Pikkutakki, vihertävän harmaa raitakuosi, mahdollisesti Dressmania tai sitten ei. Tennarit, mustavalkoiset, jotain geneeristä prismakaupan merkkiä. Sukat ja kalsarit, mustat.

Päässä tukkaliimaa, kallista merkkiä.

Jokaisessa kulttuurissa on omat temppunsa saada mahdottomat asiat tapahtumaan.

Arabimaissa voi olla fiksu veto vedota jumalan nimessä ja vilauttaa setelinkulmaa, Etelä-Euroopassa kertoa säälittävää tarinaa lapsistaan ja sairaasta äidistään ja Venäjällä ihan vain huutaa, kunnes laiskat luut liikkuvat. Suomessa nämä eivät kuitenkaan auta mitään, kaikkea muuta, asia pysähtyy siihen.

Finskin saa tekemään ihmeellisiä temppuja imartelemalla, tarkemmin imartelemalla ammattiylpeyttä. Mikä tahansa muuttuu mahdolliseksi kun kysyjä nöyrästi aloittaa siltä pohjalta, että minä en näistä tiedä mutta sinä kun olet ammattilainen, niin varmaan osaat neuvoa.

Oikeasti me emme ole erityisen työhullu kansa, mutta näemme itsemme mielellämme sellaisena.

Oletetaan 30-vuotias suomalaismies. Tällä hetkellä hän on työelämässä, mutta on myös ehtinyt olla välillä työttömänä. Hän on parisuhteessa naisen kanssa. Miespuolisten ystäviensä kanssa hän välillä istuu oluella.

Dramaattista, eeppistä suorastaan. Eikö vain?

Ai ei? Kuunnelkaa Reetun ”Kolmekymppinen”.

Ensimmäinen oppitunti ulkomaalaiselle: suomalainen hahmottaa elämänsä sankaritarinana, niin myös maansa historian. Aineksien ei tarvitse olla kummoisetkaan, kun finski on jo rakentanut legendan.

Jokainen lienee joskus pohtinut megamöhkisluokan lottovoiton mahdollisuutta?

Itse tuppaan ajautumaan jonkinlaiseen limboon näissä pohdinnoissa, koska tavallisten asuntojen ja avaruusmatkojen lisäksi en oikeastaan keksi kovinkaan paljon sellaista rahalla saatavaa, johon tuhlaaminen olisi arvoni mukaisen tyylikästä. Mitä ihmettä mä esimerkiksi enemmällä kuin yhdellä autolla?

Eilen kuitenkin keksin. Minä tahdon tyylikkään puvun, enkä mitä tahansa tyylikästä pukua.

Etsin Ahvenanmaalta lampurin ja siitä se lähtee. Pikkutilan lampaista villat, ja nimenomaan lampaista joilla on nimi. Elikot kuvataan ja niistä dokumentoidaan syntymäpäivä ja keritsemispäivä. Käsityöläinen kerrallaan villa muuttuu kankaaksi ja kangas puvuksi.

Takin vuorisilkkiin painetaan lampaiden naamat, nimet ja tiedot. Jokainen tekoon osallistunut signeeraa työnsä.

Oonko ainoo
joka on ainoo
joka on ainoo.

Varmaan oon ainoo, joka.

On siis niin mälsää kun kaikki vaan valittaa.

Roina-roina-Heikki diilas vauhtia
meno oli mahtava ja riitti massia
Sitten tuli poliisi ja Roina-Heikin vei
Roina-roina-Heikistä
enää kuultu ei

Opas: Siihen aikaan täällä oli kahdenlaisia kyliä. Oli tavallisia ja erikoiskyliä.
Minä: Ahaa, mikä oli tavallisen ja erikoiskylän ero?
Opas: Erikoiskylästä ei saanut muuttaa pois.

Miksi kysyinkään.

1) Ei pidä aloittaa maailmansotaa

2 ) Ei pidä tehdä kansanmurhia

3) Ei pidä palkata salaista poliisia täyteen pahinta mahdollista paskasakkia ja antaa niille rajattomia valtuuksia.

Viisastuitteko?

En ymmärrä muodista paljoakaan, mutta työn kuvausta katselen aina mielelläni. Mallintyö toki on työnä oudommasta päästä, mutta oikeaa työtä kuitenkin, ja siksi sen kuvausta on mielenkiintoista seurata.

Erilaiset mallikoulukilpailuohjelmat ovat vahvistaneet ennakkokäsitystäni siitä, että alalla toimivista miehistä homoja on reilusti väestöosuutta isompi määrä. Tajusin eilen tämän todistavan epäreiluksi syytöksen siitä, että heteromiehet en masse suhtautuisivat naisiin esineellistäen.

Nimittäin juuri siksi ei heteromiehestä muotialalle ole kuin harvoin, että me nimenomaan emme osaa suhtautua hotteihin tsubuihin esineinä. Siinä hommassa on pakko, tai muuten jää koltut esittelemättä.